Poncho virkaten ja neuloen

Tästä ponchosta tuli ehkä tähän astisten neule- ja virkkaustöitteni paras ikinä.

Inspiraation omaani sain tästä Jokken virkkaamasta ponchosta. Kun näin sen, niin tiesin, että minun on pakko saada samantapainen jossain viheessa.

Aloitin viime keskiviikkona virkkaamaan erikokoisia ympyröitä aniliinin ja lilan sävyisistä villalangoista. Mukana on Wollmeisea, Manos del Uruguayta, Zauerballia, Sisua, Regiaa ja muutamia jämäsukkalankoja. Kiinnittelin ympyröitä yhteen sitä mukaa, kun niitä syntyi.

Kun alaosa oli valmis, niin virkkasin ketjusilmukoilla reunan ponchon yläosaa varten.

Keräsin ketjusilmukat pyöröpuikolle ja aloitin neulomaan.

Joka 10. kerroksella kaventelin aina joka 10. silmukan pois.

Olkapäitä lähestyessä aloin kaventelemaan joka 10. silmukan pois samalla kerrostiheydellä, millä tehdään sukan kärkeen sädekavennus. Pääntiehen neuloin yhden oikean ja yhden nurjan kierroksen ja sitten päättelin kaikki silmukat pois.

Tykkään tästä ponchosta ihan älyttömästi. Harmi, kun ulkokuvissa Handun käsinvärjätty, upean kimalteleva merinolanka ei näy oikeassa sävyssä. Livenä se on ihan mieletön!

Spring Awakening

Aloitin neulomaan Spring Awekening -huivia kesän korvalla.

Mutta syksyyn se kääntyi ennen kuin sain huivin valmiiksi. Aivan ihana siitä kyllä tuli! Tykkään suunnittelija Paulina Popiolek:n malleista tosi paljon ja hänellä on monta huivimallia, jotka haluasin neuloa.

Lilankirjava lanka on Wollmeisea, harmaa Drops:n Fabelia ja musta Cascade Heritagea. Ihania lankoja kaikki. Wollmeisesta olen tykännyt aina, sillä niissä on niin upeat värisäyt. Cascade Heritagesta on tullut yksi suokkareistani.

Huivista voi neuloa niin ison tai pienen kuin haluaa. Neuloin alkuperäisen ohjeen silmukkamäärällä, sillä halusin huivista ison. Huivi on niin iso, että sen voi kietaista jopa lenteille hameeksikin.

Vienosti

Neuloin veljeni vaimolle huivin kiitoksena kahdesta Pupu-mukista, jotka sain kesätuliaisiksi. Kerään Pupu -mukeja, ja nyt minulla on kaksi Heljä Liukko-Sundström:n Halpa Hallille suunnittelemaa Pupu -mukia.

Paulan toiveena oli suorakaiteen muotoinen, pitkä huivi. Kun näin Emman suunnitteleman Vieno -huivin Kuopion Nappi & Nauhassa, niin tiesin heti, että siinä on juuri sopiva malli Paulalle.

Ostin Nappi & Nauhasta vyyhdin saksalaista sukkalankaa. Otin kuutosen pyöröt, loin 60 silmukkaa ja neuloin huivista niin pitkän, kuin langasta sai. Emma suunnitteli kyllä tosi kivan mallin. Ja Paulakin tykkäsi lahjastaan =o)

Helsinki City Marathon 2012

Tultiin ukkokullan kanssa kisa-alueelle puoli tuntia ennen starttia. Pelotti, jännitti, hirvitti. Yritin nauttia tunnelmasta, mutta aika väkinäistä se oli.

Sydän hakkasi ja kädet hikosi, mutta yllätyin, kun viisi minuuttia ennen starttia syke oli vain 68-75. Käteen kirjasin tasaisen vauhdin väliajat. Tavoite oli roikkua 5h:n jänisten perässä niin kauan kuin mahdollista.

Asetuin 5h:n jänisten perään, kuten valkka oli neuvonut. Tässä väkinäistä tsemppaamista juuri ennen starttia, mutta ei kyllä yhtään oikeasti hymyilyttänyt. Välttääkseni ensimmäisten juottoloiden ruuhkan, juoksin juomapullo kädessä ekat 10 kilsaa.

Tässä mennään 8 km:n kohdalla. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, lämpötila oli hellelukemissa, ei tuullut yhtään, varjopaikkoja ei juuri ollut. Oli kuumaa ja meno tuskaista. Roikuin 5h:n jänisten perässä ja mietin, että mitähän tästä tulee. Ei tuntunut yhtään hyvälle.

14 kilometrin kohdalla alkoi ensimmäisen kerran tuntumaan siltä, että maaliin en taida päästä. 5h:n jänisten liput alkoivat pikku hiljaa häviämään näkyvistä ja päätin, että menen omaa vauhtia ja unohdan jänöt.

17 km:n kohdalla mietin, että jos jaksaisin juosta puolimaratoniin asti, niin sekin olisi hyvä. Jatkoin kuitenkin kaikista näistä masentavista ajatuksista huolimatta juoksemista samaa tasaista vauhtia vaikka hankalaa oli.

Jokaisella juottopisteellä join urheilujuomaa ja vettä. Vettä kaadoin myös päähän ja niskaan joka pisteellä ja juoksin suihkujen alta. Napsin merisuolarakeita pariin otteeseen ja imaisin koko maratonilla kuusi energiageeliä. Missään vaiheessa mahaa ei vääntänyt, ei oksettanut eikä heikottanut. Vessassa piipahdin hyvin nopsaan pariin otteeseen.

23 km:n kohdalla ajattelin, että jos jaksaisin juosta 30 kilometriin asti, niin se olisi tosi hyvä juttu. 24 km:n kohdalla näin 5h:n jänösten lippujen vilkkuvan Etelärannassa. Totesin, että enhän minä kovin kauas olekaan valunut. En kuitenkaan lähtenyt jänöjä tavoittamaan, sillä siinä olisi voinut käydä hullusti. 27 km:n kohdalla reidet alkoivat olla kuin puukalikat, ja hakkasinkin niitä nyrkeillä aina välillä.

30 km:n kohdalla tajusin, että olen ainoastaan 6 minuuttia jäljessä käteen tussatusta tavoiteajasta. Ja tajusin myös, että minä muuten jaksan juosta maaliin asti! Nyt hymyilin oikeasti ensimmäistä kertaa ja juttelin jo ukkokullallekin mukavia. Tiesin, ettei minulle tule enää mitään seinää vastaan, sillä olo oli rakkojen täyttämistä jaloista ja puukalikkareisistä huolimatta ihan mahtava. Minun oma "seinä" meinasi tulla vastaan jo 14 km:n kohdalla, mutta sen siis jotenkin jossain selätin.

35 km:n jälkeen en miettinyt jäljellä olevaa matkaa ollenkaan. Otin askeleen kerrallaan ja ajattelin, että juoksemalla pääsen maaliin nopeiten. Kävelin jotkut jyrkemmät ylämäet, muuten juoksin.

37 km:n kohdalla useampi selkä tuli vastaan. Myös minua ohitettiin, mutta jatkoin omaa tasaista vauhtia. Ukkokulta huikkasi 38 km:n kohdalla, että näytän pärjäävän niin hyvin yksinkin, että hän fillaroi jo Olympiastadionille minua odottelemaan.

Oli upea tunne juosta stadionille sisään. En halunnut ottaa loppukiriä vaan juoksin tasaisella vauhdilla maaliin asti. Ja oikeasti ensimmäistä kertaa vasta nyt nautin juoksemisesta. Nettoaika maalissa oli 5:16:04. Sykemittarin mukaan keskisyke oli 148.

Tämä oli työvoitto! Mutta niin kait se taitaa maratonilla aina olla, on se niin pirun pitkä matka!

Pientä remppaa ja pihalla puuhastelua

Kesäloma meni ulkona touhutessa. Ensin uusittiin etupihan sisääntulo. Kaivettiin alkuperäiset ja roudan vinksauttamat betonilaattajärkäleet ylös, uusittiin routaeristys, asennettiin uudet betonilaatat ja nikkaroitiin syvennyksenkokoinen ralli painekyllästetystä puusta.

Olin aikanaan rakentanut tämän kohopenkin turveharkoista, mutta harkot olivat epäsiistit ja tursottavat. Kaivettiin turveharkot ylös ja laitettiin uudet reunukset betonireunakivistä. Ruohonleikkuuta helpottamaan asensimme valamani Aino -betonilaatat maakosteaan (eli laatat upotetaan valmiiseen betonijauheeseen ja asennuksen jälkeen maan oma kosteus jämähdyttää betonijauheen ja kiinnittää laatat).

Kun perustin tämän kukkapenkin, niin reunustin luonnonkivet valamillani Aino-betonilaatoilla. Ainot oli upotettu kivimurskeeseen, mutta vuosien saatossa murskeesta kasvoi sekä perennaa että rikkaruohoa eikä laattoja juuri enää näkynyt. Kaivoimme Ainot ylös ja asensimme ne uudestaan maakosteaan.

Eevan kummun perennapenkitön puoli oli tosi hankala pitää siistinä ja ruohonleikkuukin aiheutti ongelmia. Tilasimme 1000 kiloa seulanpääkiviä, joilla päällystimme kummun. Ennen sitä kumpua piti madaltaa järkevämpään profiiliin (jotta kottikärryillä pääsee kumpua ylös) ja kaivaa männyn juuria pois. Seulanpääkivet asennettiin jälleen maakosteaan.

Istutin myös yhden Bergius -omenapuun, kaksi punalehtiruusua, mustilanhortensian, ruusuangervon sekä siirtelin perennoja järkevimpiin paikkoihin. Näille suklaakirsikoille laitettiin rastasverkot, jotta satoa saamme me eikä harakat ja rastaat. Kirsikoista tulee kypsinä mustan ruskeita.

Repoveden kansallispuistossa

Kävimme eilen tutustumassa Repoveden kansallispuistoon.

203 + 21 porrasta johdatti meidät upeiden maisemien ääreen.

Korkealla ollaan.

Kuvaajan pyynnöstä ja hänen sanoin asetimme hanurimme kallioon.

Välillä vaelsimme kuin peikkometsässä.

Ja välillä polku kulki mielenkiintoisia reittejä pitkin.

Lapset karkasivat lossilla ja me tulimme sitten jonkun ajan päästä perässä.

Jos pyöritte Kymenlaaksossa, niin Repoveden kansallispuistoon kannattaa ehdottomasti käydä tutustumassa. Se on valittu tämän vuoden 2012 retkikohteeksi. En yhtään ihmettele! =o)

Mutapainimassa Tahko MTB:lla

Täällä sitä taas ollaan. Kolmatta kertaa starttaamassa Tahko MTB:lle ja ensimmäistä kertaa menossa 60 kilometrille.

Kello 10 pamahtaa starttipyssy ja sitten mennään. Osallistujia tänä vuonna oli kaikkiaan 1900.

Alkupätkä päästiin ajamaan nopsaan, mutta Nilsiän keskustan tuntumassa talutettiin ensimmäisen kerran.

Kinahmi ykkönen oli haastavan jyrkkä ja nousu pitkä. Siispä talutettiin.

Lisäpolttoainetta tarvittiin, joten energiageelit tulivat tarpeeseen.

Näissä maisemissa kelpaa huokaista pitempikin hetki ja nauttia näkymistä.

Edessä jälleen uusi haastava mäki ja taluttamiseksihan se näillä taidoilla meni.

Ja aina löytyi sopiva sauma valokuvaamiseen.

Jokaisella taukopaikalla tankattiin antimia ja jutusteltiin sekä muiden pyöräilijöiden että talkoolaisten kanssa.

Just joo, savolaista huumoria. Ennemminkin voisi kutsua masokistin unelmaksi tätä Kinahmi kakkosen nousua kuin taivaan portiksi!

Ja tästä "ilosta" minä olen vielä maksanut. Että pitääkin olla hullu.

 

Onneksi oli geelejä mukana. GU oli ehdottomasti parasta ja PowerBar yök yök.

Tätä mutavelli-kivimössöä oli valehtelematta ainakin 20 kilometriä yhteensä. Ok, kuuluu maastopyöräilyn luonteeseen, mutta siltikin se alkoi välistä jurppimaan.

Viimeinen Pit stop oli tällä kertaa louhoksen lammen lähettyvillä. Kapusimme sinne verestelemään vanhoja muistoja. Kaunis paikka edelleen.

Viimeinen koitos eli El Granden uuvuttava nousu on takana ja loppu häämöttää. Fiilis on jo nyt aivan mahtava, samoin maisemat.

MAALISSA!!! Pyörän mittarin mukaan ajoaika oli 6:22. Sykemittari kertoi, että matkan taivaltamiseen kului 7:33. Keskisyke pysyi tosi maltillisissa lukemissa eli vain 121. Me tultiin tänne nauttimaan, ei kisaamaan, ja saatiinkin jälleen vastinetta koko rahalle. Ensi vuonna ehdottomasti taas uudestaan =o)