Helsinki City Marathon 2012

Tultiin ukkokullan kanssa kisa-alueelle puoli tuntia ennen starttia. Pelotti, jännitti, hirvitti. Yritin nauttia tunnelmasta, mutta aika väkinäistä se oli.

Sydän hakkasi ja kädet hikosi, mutta yllätyin, kun viisi minuuttia ennen starttia syke oli vain 68-75. Käteen kirjasin tasaisen vauhdin väliajat. Tavoite oli roikkua 5h:n jänisten perässä niin kauan kuin mahdollista.

Asetuin 5h:n jänisten perään, kuten valkka oli neuvonut. Tässä väkinäistä tsemppaamista juuri ennen starttia, mutta ei kyllä yhtään oikeasti hymyilyttänyt. Välttääkseni ensimmäisten juottoloiden ruuhkan, juoksin juomapullo kädessä ekat 10 kilsaa.

Tässä mennään 8 km:n kohdalla. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, lämpötila oli hellelukemissa, ei tuullut yhtään, varjopaikkoja ei juuri ollut. Oli kuumaa ja meno tuskaista. Roikuin 5h:n jänisten perässä ja mietin, että mitähän tästä tulee. Ei tuntunut yhtään hyvälle.

14 kilometrin kohdalla alkoi ensimmäisen kerran tuntumaan siltä, että maaliin en taida päästä. 5h:n jänisten liput alkoivat pikku hiljaa häviämään näkyvistä ja päätin, että menen omaa vauhtia ja unohdan jänöt.

17 km:n kohdalla mietin, että jos jaksaisin juosta puolimaratoniin asti, niin sekin olisi hyvä. Jatkoin kuitenkin kaikista näistä masentavista ajatuksista huolimatta juoksemista samaa tasaista vauhtia vaikka hankalaa oli.

Jokaisella juottopisteellä join urheilujuomaa ja vettä. Vettä kaadoin myös päähän ja niskaan joka pisteellä ja juoksin suihkujen alta. Napsin merisuolarakeita pariin otteeseen ja imaisin koko maratonilla kuusi energiageeliä. Missään vaiheessa mahaa ei vääntänyt, ei oksettanut eikä heikottanut. Vessassa piipahdin hyvin nopsaan pariin otteeseen.

23 km:n kohdalla ajattelin, että jos jaksaisin juosta 30 kilometriin asti, niin se olisi tosi hyvä juttu. 24 km:n kohdalla näin 5h:n jänösten lippujen vilkkuvan Etelärannassa. Totesin, että enhän minä kovin kauas olekaan valunut. En kuitenkaan lähtenyt jänöjä tavoittamaan, sillä siinä olisi voinut käydä hullusti. 27 km:n kohdalla reidet alkoivat olla kuin puukalikat, ja hakkasinkin niitä nyrkeillä aina välillä.

30 km:n kohdalla tajusin, että olen ainoastaan 6 minuuttia jäljessä käteen tussatusta tavoiteajasta. Ja tajusin myös, että minä muuten jaksan juosta maaliin asti! Nyt hymyilin oikeasti ensimmäistä kertaa ja juttelin jo ukkokullallekin mukavia. Tiesin, ettei minulle tule enää mitään seinää vastaan, sillä olo oli rakkojen täyttämistä jaloista ja puukalikkareisistä huolimatta ihan mahtava. Minun oma "seinä" meinasi tulla vastaan jo 14 km:n kohdalla, mutta sen siis jotenkin jossain selätin.

35 km:n jälkeen en miettinyt jäljellä olevaa matkaa ollenkaan. Otin askeleen kerrallaan ja ajattelin, että juoksemalla pääsen maaliin nopeiten. Kävelin jotkut jyrkemmät ylämäet, muuten juoksin.

37 km:n kohdalla useampi selkä tuli vastaan. Myös minua ohitettiin, mutta jatkoin omaa tasaista vauhtia. Ukkokulta huikkasi 38 km:n kohdalla, että näytän pärjäävän niin hyvin yksinkin, että hän fillaroi jo Olympiastadionille minua odottelemaan.

Oli upea tunne juosta stadionille sisään. En halunnut ottaa loppukiriä vaan juoksin tasaisella vauhdilla maaliin asti. Ja oikeasti ensimmäistä kertaa vasta nyt nautin juoksemisesta. Nettoaika maalissa oli 5:16:04. Sykemittarin mukaan keskisyke oli 148.

Tämä oli työvoitto! Mutta niin kait se taitaa maratonilla aina olla, on se niin pirun pitkä matka!